"On, kylmä on… hm!"
Uusi äänettömyys.
"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä "hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello yksitoista illalla.
Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua. Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa — ja muuan pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?… Minusta tuntui kuin olisit raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.
"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!" riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja." Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena arvostaan ja onnestaan.
Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi päätänsä kylmään kiveen ja itki.
Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla, kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.
Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi rajuilma ollut tulossa — Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa. Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä kaukaista sankarilaulun hyminää.
"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista, harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti vanhaa rintaansa.
Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä lantakuormia — siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.