Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana, "Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa. Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia, joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien, villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon, joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta, kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi. Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti, missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta. Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.
Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja tunne-ilmauksissa — alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana. Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja. Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä, kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin — hän ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi. Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!
Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!
Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi myös koululla.
Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa, joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä vartaloaan — ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä. Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista, mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa, mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.
Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.
"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat, kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin. Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn — höh!"
Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.
"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka… jotka osottautuvat siihen toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."
Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli, miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä tapahtuneen muutoksen.