Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä nauruansa. "Minä olin hyvin häijy — mutta kiusaus oli suuri. Voi, Frits, sinä et saa… tsi hi ha ha!… Voi, voi, sinä sait maitoa kauluksellesikin. Tule, niin minä…" Ja uudelleen kajahti ilma tytön heleästä naurusta.
Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui ämmää aika lailla.
"… Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä… iso, ammottava haava jalassa!"
"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti jalkansa viikatteesen eilis-iltana."
Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne tuolla lammikossa! Olisiko sinulla… ei, maltahan, onhan minulla nenäliinani."
Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua. "Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen teitä kesyttämään."
Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan mieheen.
Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli tehnyt hänelle heinäpellolla.
Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan. Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa, kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa. Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa. Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.
Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.