Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta hillitsi kumminkin itsensä.
Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua, kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa. Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi heidän vanhaan riitakysymykseensä.
"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."
"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi sitä koulussaan — pamppuohjelman asemasta."
Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa muuttuivat liidun värisiksi.
"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"
"Ei… en minä mitään sellaista tarkoittanut… hm! Arvelen vaan, että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."
Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.
"Hm!… Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on tulevaisuutta."
"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"