Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on…?"
"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"
"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin… hm…!" Hän tahtoi laskea kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.
Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä pois.
Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa. Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen, muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka, sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin… No, siinähän jo junakin oli!
Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari: "mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi. Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään käypi Lyshöjin laitoksessa."
Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.
"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"
Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon. Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi heti, keneltä kukat olivat.
Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan. Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi. Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.