"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!" huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.
Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon, koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:
"Kukkia kauneita täynnä on maa —
ne talvi armoton jäätää;
vain hetken ne henkiä laaksossa saa —
elon nuoren jo kuolema päättää.
Muistonpa kukkia konsanaan ei yletä talven valta, niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan voi kohota hangenkin alta."
Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä. Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut, yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa. Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi kamariinsa.
Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä… voi, mitä on minun tehtävä!"
"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään voinut… Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"
"Minä litistin sormeni… Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet aavistaa…"
"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen magneettinen voima… Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"
"Ei, hän on kirkossa."