Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli mennyt.
"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi… Ei, älä mene, armahin serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit jouluaamuna… oi, vastaa!"
Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits… Voi, päästä minut! Voi… Frits!"
Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.
Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti — mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti — se oli Knuut.
Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi kumminkin täydellisesti itsensä.
"Hyvää päivää! Hm… onko koulumestari kotona?"
"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.
"Jahah!"
Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä: "se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.