Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo. Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat, komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia ja aloekasveja.
Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin, jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta. Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään, kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.
Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa, vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä, valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni, lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.
Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen, astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa, huudahti!
"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",
"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle. "Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät asiat näytä olevan oikealla tolalla."
"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."
"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä käymään siellä."
"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri
riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.
Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!
Paina toki puuta, Knuut!"
Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.