Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin, tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina. Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena — ei kukaan hänen kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen. Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin. Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi, että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan, ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat, etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat kaikki toverit kotipuoleensa — hänellä ei ollut kotia. Johtajan esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin. Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin — "työnjohtajani", oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa. Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa. No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää. Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan — sen voi hän sanoa kehumatta itseään — kuin yhdelläkään heistä? Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä — ja hän sai kernaasti pitää hänet.
Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen. Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.
"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai vasemmistolainen?"
"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi lukea vasemmistolaiseksi."
"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."
"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa sanotaan."
"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger esimerkiksi — hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi hänkin — vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on väännetty mahtavien käsistä."
"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"
"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa — ja kokous jäi sikseen."
Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin. Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.