Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn. Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä, jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta, kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä, mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön, ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä. Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta — sokerista ja munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista — tai merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon kyläläisille yhtä ja toista.
Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä vaikeaan valistustyöhön.
"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen täydellisesti vakuutettu, että se on… on… on… toimenpide, josta meillä on syytä ylpeillä".
"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa, onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."
Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan. Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä, ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä, läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer—kil—listä — sehän on minun vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä, juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja kansallinen kokous… Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset kaipaavat… kaipaavat… te ymmärrätte minua… kaipaavat vapautta, ilmaa, elämää!" — hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi, jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen ja… ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee 'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina ollut minun mielilauseeni."
Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle, mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän epäselvä.
Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.
Siitä kokouksesta pari sanaa!
Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä", arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa. Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."
"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan — hm!… tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa. Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. — Lopuksi hän esitti eläköön-huudon kuninkaalle.