"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?" huusi
Knuut.
"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin! Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en, vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä, te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi? Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja jumalankieltäjille… 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!' Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää tällaisia suurvaltiollisia kokouksia — höh, eipä hulluinta!"
Hän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.
"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita osaavat."
Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää", arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.
Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt, kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.
"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" — Lystrup tirkisti kattoon, ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan päällensä — "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa…"
"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."
"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen. Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta. Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita, niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä, mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa, eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran kun kuulemme humua taistelutanterilta."
"Hy—y—vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut! eläkö—ön!"