"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"
"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"
"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"
Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse, kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka upeana tumma tukka aaltoili niskassa?
Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka. Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun, joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine, kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden toimiin.
Joku koputti ovelle.
"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma…!"
Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä. Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.
"Kiitos! Mutta minä… hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja kiittää lainasta."
Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet punainen, Knuut!"