Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle. Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet, osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.
"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."
Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:
"Se nuoruusinto, mi voimaa juo maljasta hengen kuohuvasta, mi kohti uskoa katseen luo ja versoo valossa toivon maasta, mi kaikki uhraten käden suo totuuden, rakkauden palveluun, puolesta puhtauden taisteluun, — se mielein täyttävi kokonansa.
Syytäköön pimeys pilkkojaan ja paljastelkohon hampaitansa, näytelköön nautinto armauttaan, mua houkutelkohon innoissansa, tarjotkoon mammona kultiaan, painakoon väsymys jalkojain, mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.
Maan alla peikot ne raivotkoon kuullessa laulua nuorten puolla; mä itse sukua valon oon, sen eestä taistellen tahdon kuolla, Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo, aatteeni siiville voimaa suo ja nosta henkeni pilvein luo, mua auta matkalla määrään suureen!"
Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista. Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan. Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat värisseet pelkästä ihastuksesta.
"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei tässä maailmassa!"
"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut! Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."
Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa — edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti — kunniaa!" huusi Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.