"Älä hupsi taas, Kristen!… Mutta — voi minun päiviäni — uusi nuttusihan sinulla on, mies…!"
"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.
Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti. Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti ääntänsä ja lauloi:
"mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"
Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi, kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta. Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä. Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä väreili ilmassa hänen ympärillään.
Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta. Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."
"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan hiekotetulta käytävältä.
Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä lehtimajan penkille.
"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.
"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas…? Minä tulen tänne niin haltioissani, ja sinä…!"