Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle ampumakentälle.
"… Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin mars!…juoskaa! — Käännös oikeaan!… rivi suoraksi! Ääh, älä pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus… no niin! Suoraan eteen! — Kivääri… sinä pidät liian huolimattomasti pyssyäsi, Per… no, sillä lailla! Kivääri… olalle!"
Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää, mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua, astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut. Eläköön lippumme, eläköön!"
Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen liivien peittämissä rinnoissaan.
"Kiväärit alas! Hajotkaa!"
Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun. — Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.
Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty. "Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!" "Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"
Klaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! "Heleijaa!"
Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.
"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi…! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.