"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin", lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.
Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot, pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja sitten jaettiin palkinnot.
"… Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"
"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."
"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä ja hetaleita… Ei, annas olla… sehän on helkkarissa sama kapine, mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle! Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas kappale…"
"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.
"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."
Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm! onhan se… onhan se aika soma!"
Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut, järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":
"Hiessä otsin ja lämpimin mielin kentällä tuolla me taisteltiin, kauvaksi paukkina kaikuna vieri kun maalihin kuulia laiteltiin; muudan jos hairahti pilvihin, toinen ruohoa repäisi maasta, sai toki merkkejä lautakin lyijystä viuhuavasta.