Sodimme kunnian, palkinnon eestä, tyttöjen kiitos ja hurraa soi, ken sai nimensä lehtehen meistä, kenelle taitonsa hopeaa toi. Mutta jos muuta ei määränä ois, veljyet, enää leikillä tällä, helposti päivät ne lukea vois, mit' oisi jäljellä sillä.
Turha on pelko; soi pohjalla siellä ääniä voiman ja vakuuden. Onnen me voitamme takaisin vielä työtä tehden ja rukoellen. Poikien, tyttöjen kyynelvuo, närkästys sortajan kiusantöistä, toivo, mi uupua vielä ei suo — kas, nepä sai ampujat meistä!
Isien henki on innostajamme, mieluista meistä on ponnistaa; jyske ja paukkina pyssyjemme rohkeutta rintahan kasvattaa. Kerran, kallehin syntymämaa, sulle sun poikasi seppeleen antaa, onni ja urhous min kaunistaa ja mi vapauden tuoksua kantaa."
Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta; mutta sitä ei kukaan kuullut.
Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat, hurraa, hurr…!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle takilleen. Ja — auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.
"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden takkisi moisissa hullutuksissa… Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä, senkin hupsu…"
"Lähtee se pesussa, äiti."
"Senkin juoppolalli…" Taas innokkaita suunliikkeitä ja nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle surullista kotiintuloa.
Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen: "no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha, ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."
"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän… Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! — Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä, vai mitä Klaus? Hih hei!"