"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!
Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"
Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin Besser itse — tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne luonanne!"
"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana vähän leikitellä."
Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä. Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser — rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser — pyysi häntä ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan "limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.
Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset lattialle.
"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani, koska olet siitä niin usein maininnut… Oi, minä kaipaan niin kovin rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua…"
"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan…"
"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että
Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."
"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"
Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa. Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti. "Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein. "Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä minua että tyttöä nenästä."