Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma — mahdollisesti Fritskin — tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.
Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän "ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa, ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa. Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset, joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti, oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.
Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.
"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada
suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän
Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,
Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"
Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista, joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi, mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin. Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta Emma huudahti hätäisenä: "… ai, minä unohdin…!" ja hyökkäsi takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli Knuut keventyneenä.
Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.
Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon, missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen sinulle puhunut… tuo tummapartainen… Eikö hän sinustakin ole hirveän tuhman näköinen?"
"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli asettanut lornetin silmillensä.
"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle hänestä!"
"Ei sanaakaan…? Mitä se merkitsee?"