"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan, me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä, että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine jalkoinenne vanhassa hapatuksessa — siinä koko juttu!"
Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä. Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.
Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per
Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani."
"Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt
keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.
Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa "humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen. Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen valtaan.
"Tääll' on punssia tarjottu meille; suurta surua sy—öm—messäin kannan; mutta punssille laulakaam—me, niin kau—van kuin nuo—ria oomme ja reippahina aina pysykääm!"
lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa, kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan, että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut oli kai nähnyt väärin — ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa, jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!
"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen, "tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"
"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
"Hm — taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.
Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh, tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.