Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.
Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.
"… Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan — ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."
"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja kuunteli.
"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä — jos hänellä niitä on — kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa — käsittänetkö tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."
"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla semmoista ääntä kansan riveistä!"
"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se, miksi hänet kerran luotiin."
"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone — ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä itselleen tieteistä ja taiteista, me — ainakin moni meistä — nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan, pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen — ja siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme, että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."
Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut, hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.
Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko ympäristönsä.