"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen
Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea…
Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!… Kristen, nouda joutuin vettä!"
"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt… on tämä nyt asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma… Päästäkää minut puutarhaan!"
Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut. Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!" ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.
Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto, muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!" — Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät. Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä enää!" — Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. — "Niin", sanoi hän, "isä ei sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki: Frits, Lystrup — koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu — mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin käsin päätänsä.
Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa, tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.
Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin, että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:
"No, vanha herra Drivertsen… hee… hee, Siversen, piti minun sanoa… miten on pään laita?"
Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ärähti:
"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"
Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!… Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"