Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan hämmästynyt ja änkytti:
"Pilaa… pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun…"
"… Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja huuliparroillaan."
"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on tapahtunut?"
"… Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."
Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille, mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla — kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.
"Minä olen valmis… minä… en toki tahdo… he!"
Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin, että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman verran lattiaan.
Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa. Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.
"… Emma, etkö kuule?"