"Mitä… mitä sinä?"
"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun… En käsitä, mikä sinulla on,
Emma. Sinä olet kuin…"
"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.
Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"
"No miten?"
"Sinä pidät taas Knuutista — siinä koko juttu."
Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?… Hyi, miten olet ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"
"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"
Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä! Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen! Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."