Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät. Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli lopettanut.

"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä…
Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää
Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."

"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni, ja sitten tuli Knuut… Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen sitävastoin… Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä en pitänyt Fritsistä… en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! — joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."

"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä! Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa. Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' — tunnethan sinä sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä, vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten eräänä päivänä… oi, Ellen!"

"Mitä sitten?"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan, kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi… Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen hän on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain, kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon muuta lisäksi.