"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on rakastaa… Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi hänestä niinkuin minä!"
Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.
"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.
"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän… ja sitäpaitsi… Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!… Hyvä Jumala, mitä minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka… Oi, Ellen, minä olen niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua, mutta minä en voi vapautua niistä!"
"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki…!"
Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä, puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.
Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet, kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi hänelle ja sanoi:
"Te pudotitte kirjanne."
"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.
Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.