He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.
Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili, että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."
Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana — parturina.
Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona, joka väliin kävi häntä tervehtimässä.
Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan virkistävästi häneen.
Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut, että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän molempain täytyi laskeutua vaunuista ja… ei, hän ei voisi astua loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko Rörbyn metsän.
Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!" huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään." "Ettekö tahtoisi… aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."
Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja. "Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön, syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.
He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi, kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:
"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin tehneet niin."