"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."
Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.
"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."
Emma oli yhä vaiti.
"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna, kun minä astuin teidän tupaanne… Ette tarvitse kääntää päätänne, sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen kurkkuaan.
Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" painoi Emma päänsä helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois, rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.
Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja sydämmestään katuu sitä.
Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan, mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:
"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala, tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko! Nythän on kaikki hyvin taas… Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että kävisi näin!"
Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä jotakin!"