Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan. Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa. Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden palvelukseen!
Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille. Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista…?" Mutta vähitellen alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.
"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi hän Knuutille. "Muista isääni!"
"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin…"
"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"
"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."
"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta — minä pidän niin paljon isästäni."
Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen. Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana. Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän kokemuksesta.
"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja varovaisesti", mietti Knuut.
Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää, hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.