"'… Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu — 'arkku' on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset) — niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä…' Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy nenällä… Mihinkä se jäikään?… 'kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä. — Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan, kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia eläm…' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.) Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"
"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."
"Siinäpään ovat… Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"
Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti. Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.
"Joko on maailma nurin!"
"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa, "arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille eräs pyyntö."
"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?
Emma, anna Knuutille tuoli!"
Molemmat nuoret olivat punaisia.
"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä, että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."
"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"