Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan." Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.
Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään: "mui—nai—suus ja vai—non työt." Näin: la, la—la, la—la, la—la! Koittakaas nyt: "mui—nai—suus…" Ei kelpaa, uudelleen! "Mui—nai—suus ja vai—non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"
Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:
"Siltä sen basson pitää kuulua,"
Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin räjähtävän kranaatin sirpaleet.
Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven, valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.
"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja
Knuuttiin.
"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka hänen sydämmensä oudosti pamppaili.
"Kih—lois—sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja pani kätensä puuskaan.
"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."