"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä' — höh!"
"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."
"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää, miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään nenästä, eikö niin? Mutta saat — pitää — päässäsi, ystäväni —" hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä — "että vanhus ei anna ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat… Emma, mene tupaan siitä!"
Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "… Kauniisti tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta — kauniisti tehty, Emma?" — "Isä, sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin — saat — nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"
Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain kulmakarvain alapuolelta.
Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella, kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi siihen tavalla tai toisella sekoittunut.
Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta. Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha, uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä; nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään! Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.
Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan. Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa — miten varmaa olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön etunenässä!
"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein, sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä päästä siitä siihen."
"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi päämäärästämme."