"Niin — pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."
Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt siltä kuin pelkäisin?"
"En tahdo juuri sitä sanoa…"
"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä karata kotoaan."
"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu vielä kerran."
"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on muuttunut minulle."
Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.
"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma osanottavaisesti.
"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.
"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko saattamaan sinut maantielle?"