"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset silmänsä häneen.
Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä, hyvä, tunnin päästä… portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa pienokaisen kanssa.
Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"
"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä metsässä ja lausuin hyvää yötä."
He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta.
"Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"
Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä.
Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa. Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä tahdottiin sulkea tietä.
Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa, että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla, pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja, kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki, mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille, mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni. Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä — sulku oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas lapsi, oli — varmaankin poikain houkutuksesta — koettanut vanhan sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta, virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko kasvoi.
Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua. Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät tuloaan metsäiseen salokylään.
Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin, kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä, että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen. Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä, suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on, ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja hyvää. — Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne, joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.