Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset. Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän — kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut onnetonta pitäjän kassaa — huudahti arvelematta: "kas niin, vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!" Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä, joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät tännekin metsien keskelle.
Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:
"Ja päivyt se voittoisna kohoaa tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään 'nyt, kinokset, valtanne raukeaa uus maailma allanne aukeaa elo nuori siellä jo siementä kylvää Pois muumiot, elämän vuoro on nyt kevättoukojen aika on ehtinyt!'
Mut hanget ne hehkuvat loistossaan, jääkourin iskevät maaperä-parkaan, selät suorina, uhmaten seisovat vaan, yhä tiukemmin kietovat kahleitaan: 'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!' — Jo viiltävi jääkylmä kankeus, maan multahan sammua on kevät uus.
Kas, silloinpa aurinko paikalle saa sädekimpulla huitovi kinosten selkää, vedet niiltä jo tuskasta kohoaa ja rinnassa huutaa ja huohottaa — ne voimien irtipääsöä pelkää. Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin. No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?
Ja maaperä purkavi lämpöään ja luonto se uhkuvi eloa nuorta, mi äsken ärjyili vimmoissaan, se maata nyt kastavi innoissaan ja apuna murtavi siemenen kuorta. — Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan! Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."
Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä! Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä — hän olisi aina näyttävä — että vanhuksen ja koko hänen laumansa tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä! Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki, raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä jäisi hiventäkään jäljelle.
Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä — tuntui kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.
Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.
"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"