Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä, mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan vanhain metsien välissä.
"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla 'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.' Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen pyhättöön."
"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa, ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät jonninjoutavaa."
"Kukin asia ajallaan, emäntä."
"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se saarnaa päivät pääksytysten."
"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi, eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"
"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme kunnollisia ihmisiä, äiti."
"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."
"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."
"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin ollaan kuolemankielissä."