"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."
"… Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren. "Hän pistäytyi täällä eilen… eilenkö se oli? — niin, eilenhän minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä, niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä. Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa — ajatelkaa! hän oikein pudisti nyrkkiään minun nenäni edessä — mitä te siitä arvelette?" Jörgen raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."
"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten välillä!"
Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."
"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."
"Niin, nähkääs, äiti — saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän sitä kenellekään kerro — äiti on saanut päähänsä, että meidän tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."
"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina. — Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme kristityitä."
"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa, haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" — hän paiskasi veitsen pöytään — "melua ja hajaannusta kaikkialla…"
"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren ja minä…"
"Melua ja hajaannusta — kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen — melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän päivinämme!"