"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa maariankalaan.
"… Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia. Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.' Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand — valtiopäiväin kanuunat, niinkuin tiedätte — kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit! Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä — nyt ei sellaisesta voisi enää tulla kysymystäkään. — Torstaina tulivat Lars Sörensen ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä — höh! Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria, jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita 'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän — miten nimittäisin heitä — 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"
Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi
Lystrupin puheesen.
"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun erinomaista naapuriani!"
"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran… — Ryyppy vielä, Lystrup!"
"Olisi kai, mutta ei… no no, riittää, riittää!… ei sellaista touhakkaa eikä niin helisevin lipuin… helisevin soitoin ja liehuvin lipuin… maljanne!… Knuut… ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!… Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' — käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta — on muuttunut valistuksen vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin, miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin. Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut: kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias tuulihattu…"
"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva mies."
"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua ahdistaa… niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän pudisti taas päätänsä.
Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.
"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen pitemmälle."