"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.
Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra pastori?"
"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon kuninkaalle."
"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen säestyksellä."
"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei suvaita."
"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia…?"
"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle… no, no, kuulkaahan!"
"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman pesäni kynnykselle."
"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille, että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette, että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun, mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."
"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."