"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti menevään vapauden intoiluunsa."
"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.
"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."
"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni…"
"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"
"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen, mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain taistelupaikka…"
"Elämän ystäväin suureksi iloksi."
"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on otettu käytäntöön — ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa… niin se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi — sellaisia ei puutu täältä enempää kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän heräämisestä, mutta…"
"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja…?"
"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin mielelläni — en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille. Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."