"Mutta asianne?"
"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa on yksilölle velkaa kaiken mitä… herra pastori tietysti tuntee sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme… oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti! Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista… semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn metsässä, semmoista ystävällistä…"
"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja tunnettu asia."
Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä papin että hänen mielessään.
Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.
"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me henkistä ravintoa… lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä henkisesti, mutta — se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja muut elimet — he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee… he…"
"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser. Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja ja muuta hyvää… No, hyvästi nyt!"
"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia…
Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"
Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli hyvällä alulla.
Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.