"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut, aika jättää minut."
Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla? Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä näkyjä…?
Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat silmäripsissä.
Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat, rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa hänelle: "alas, alas!"
"Niin, niin, aika jättää minut."
Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys, muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.
"Hm, se oli silloin!"
Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi, epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys — samea ajanjakso, jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta, mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse. Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat: "siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta. Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.
Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala, joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"
"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.