"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.
"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."
Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa. Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä…! "Säästä kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"
Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa…! Ei, leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!
Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja, keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan lirityksensä kuuluviin.
Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt jälkeäkään — se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon kuului puoli kolmatta miestä — s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi oman arvonsa tunteva pojan tynkä — seisoi kiiltävät torvet käsissään lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu. He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten. Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista, leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn, kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni, pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.
Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule… tule mukaan, Frans! Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."
"En voi, Bodil, menen kotiin."
"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."
"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää tehdä."