Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"
"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."
"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen…"
Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan, jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.
"… Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla. Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."
Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo ollaan, Bodil!"
Samassa palasi Frans.
"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos vaan sinä, lanko… hm!"
"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?"