"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin. Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon taata sinua."
"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos…!" sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.
Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.
Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta. Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä, Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan, jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"
"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"
"Hyvä on!" arveli Lystrup. "Siellä ollaan varppeisillaan!"
Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan mielipiteitänsä koulukysymyksestä.
"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."
Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"
Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup kuunteli. He puhuivat — porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin porsaista kaikki!"