"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin — hyvästi!"
Hän käänsi selkänsä tytölle ja meni.
Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja kädet ristiin puserrettuina.
Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.
Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten mielestä hän naurahti niin kummallisesti.
Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi. Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.
"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne."
"En minä ole nähnyt mitään keppiä.";
"Keppiäkö?" virkkoi Bodil. "Eihän sinulla ollut koko keppiä matkassasi."
"Oli minulla… mutta saatanhan muistaa väärinkin… ei täällä näytä sitä olevan."