Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saada
Frans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta — ymmärräthän?"
"Kyllä koetan, jos vaan löydän."
Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä välissä, se ei tahtonut oikein palaa.
"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?"
"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'."
"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä minua… Hm, etkö tahdo kumminkin… etkö tahdo sanoa minulle hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.
Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit, mutta katsoi maahan.
Bodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.
Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä. Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset lyhtynsä — juhla oli loppunut.
Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä. Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.