Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän, joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan? Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita. Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä, ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!" Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle, niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu…
Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen! Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten — niin, kuka tietää, emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa, joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen… Lorua! Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.
Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää kipua sydämmessään… Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty! Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi sittenkin…? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.
* * * * *
Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle tonttimaankin.
Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:
"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on kuolemaisillansa?"
"Mitä sinä puhut?" huudahti Knuut säikähtyneenä.
"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads
Loven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin
Niels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,
ettei siitä ole enää mitään apua."
Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta sinä iltana.