"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä, miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin valtavan mahtavaa, mutta mitä — siitä hän ei ollut vielä selvillä.
Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.
Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"… Sen jälkeen oli hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka istui ikkunanposkessa.
Kummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!
Entäs jos hän kuolee nyt juuri!
Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.
"Mutta onhan isäsi… Oi Jumalani…!"
Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja taistelu alkoi uudelleen.
"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän sitävastoin…" "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina… Älä kiellä, ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi, mutta sinä et tahtonut kuulla…"
Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi, puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä mitättömältä.