Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno veitsen terä. "Saanut halvauksen… koulun ja… Laupias Jumala, eihän liene… portissa oleva paperi…?"

Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan. "Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman… Oi, tätä on mahdoton kestää!"

Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa. Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa aivoissaan.

Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta. Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.

Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri hänen maatapanoaikansa… Ei, niin hän ei voinut nukkua!

* * * * *

Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa, pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä. Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta, ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan, joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava, tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää… Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin, hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.

"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen huoneeseensa. "Mitä… joko hän kuoli?"

"En tiedä… hm!… en minä sentähden… hammastani minä vaan… Huh, miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"

Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa, mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.